KIRJOJEN PUUTARHA
フィンランド文学情報サイト

ニュース

Leena Krohn

Tokain yliopistossa 9. 11. 2004

Kirjoittamisen välttämättömyys

1.

Mitä on lukeminen ja mitä on kirjoittaminen? Molemmat ovat salaperäisiä, ihmeellisiä ja yksinomaan inhimillisiä toimintamuotoja. Joka kirjoittaa, se siirtää omat merkityksensä merkkeihin itse valitsemassaan järjestyksessä. Joka lukee, se purkaa noita merkityksiä ja järjestyksiä. Ne olivat nukkumassa, mutta hän herättää ne jälleen henkiin. Siten osasta kirjoittajan tajuntaa tulee osa lukijan tajuntaa. Tapahtuu eräänlainen metamorfoosi, vuorovaikutusprosessi, joka on äärimmäisen olennainen ihmisenä olemiselle.

Kirjoittaminen ja kaunokirjallisuus on yksityisten kokemusten julkistamista ja siten myös todellistamista. Kun siirrän kokemuksen tai näkemyksen kieleen ja kun vielä julkistan sen, kun jaan sen toisten kanssa, teen siitä kestävämmän ja todellisemman.

Kirjoittaminen ja kirjoituksen julkistaminen on todellisuuskuvan testausta. Se on vastaamista kysymykseen, mitä todellisuus on, ja mitä se on erityisesti sillä kohtaa aikaa ja paikkaa, johon kirjoittaja on heitetty. Siihen kysymykseen ei löydy yhtä vastausta, vaan vastaukset elävät aikansa, kuihtuvat ja putoavat pois ja uusia versoo vanhojen tilalle.

Kirjoitanpa fiktiota, esseitä tai kirjeitä, tämä testi on oikeastaan sama. Asetan ja alistan todellisuuskäsitykseni, omat merkitykseni, toisten ihmisten silmien eteen, heidän koeteltavakseen ja kuurnittavakseen.

Merkitykset ovat ihmiselle toinen happi, nekin ovat hengitysilmaa. Jotain siirtyy ihmiseen hänen ulkopuoleltaan ja puhaltaa häneen elämän, vuorovaikutuksen hengen. Merkitys löytyy minän ja sinän suhteesta, mutta sinä voi olla jotain muutakin kuin toinen elävä ihminen: vainaja, luonnonolento, puu, eläin, pilvi, jumaluus...

Merkitykset vapahtavat ihmisen eristyneisyydestä, johon hänet muutoin olisi tuomittu. Ne mahdollistavat - kirjoituksen kautta - toisilleen tuntemattomien, toisiaan fyysisessä tilassa, ajassa tai paikassa koskaan kohtaamattomien ihmisten yhteyden, myös elävien ja kuolleiden. Kirja on siis tila, paikka, kohtauspaikka. (Eikä tämä seikka muutu, vaikka kirja fyysisenä kappaleena lakkaisi olemasta ja sen sisältö siirtyisi tietoverkon ei-fyysiseen avaruuteen.)

Me opimme lukemaan, me luemme, ja kirja on väline, kone, joka sallii tämän merkillisen prosessin toteutua. Kirja samalla kertaa sekä kantaa, siirtää että ilmaisee informaationsa. Monivaiheinen prosessi tapahtuu kirjassa, kirjan kautta. Ja juuri tässä kirja lähenee konetta, vieläpä nerokasta konetta. Konetta, jossa on oikeastaan vain yksi osa. Konetta, joka toimii vain ymmärtämisellä, lukevan katseen energialla. Tietokone tarvitsee sekä softwarea että hardwarea, ja kummatkin ovat erikseen hyödyttömät.

Mutta kirja on yksi, ehyt ja kokonainen. Kaikki tarvittava on siinä itsessään tai pikemminkin: sen ja käyttäjän suhteessa. Se on hyvin valmis ja täydellinen artefakti. Mutta läsnäolo kirjan maailmassa tavallaan kieltää kirjoituksen ja merkit, samoin itse kirjan ja kirjailijan. Taas ymmärrän, miten oikeassa Maurice Blanchot oli väittäessään, että "kirjailijaa ei melkein ole."

Sillä kirjallisuuden todellisuusefekti syntyy ja on aina syntynyt siten, että lukiessa, lukemisen merkillisessä prosessissa, jonka monimutkaisuutta harvoin ajattelemme, sekä kirjan että kirjailijan roolit kielletään tai unohdetaan. Antaessaan kirjoitukselle uudelleen merkityksen lukija samalla katoaa. Eikä siinä kaikki: hän hävittää myös kirjoittajan. Vasta tässä unohduksessa syntyy uskottava aktuaalinen maailma. Kirjailijan samoin kuin kirjan on tultava näkymättömiksi, jotta niiden luoma todellisuus konkretisoituisi. Myös lukijan on lakattava olemasta. Hän muuttuu toiseksi, hänestä on tultava kokija, osallistuja ja osallistumisessaan myös todellisuuden muuttaja. Kirjoittaja ja lukija ovat siis eräänlaisia aaveita. Me emme voi tarkasti määritellä niiden olemassaolon tapaa.

Edellä sanoin, ettei kirjoitusta ole ilman lukijaa. Mutta nyt joudun sanomaan: jotta kertomus olisi olemassa, kirjan täytyy kuolla. Kertojan täytyy kuolla. Lukijankin täytyy lukijana kuolla, muuttua kokijaksi, toisen silmillä näkijäksi, toisen korvilla kuulijaksi.

2.

Leena ja HirokoKirjan kautta kirjoittaja ja lukija ovat yhteydessä keskenään, tosin vain yksisuuntaisessa, toisiaan koskaan tapaamatta. Kirja on välittäjä mielen ja mielen kesken, eikä ole olennaista, vaikuttaako toinen mieli enää ollenkaan maan päällä.

Mutta kirja on silti vain yksi tapa kantaa, siirtää ja ilmaista merkityksiä.Koska kirjaa voidaan lehteillä sekä eteen- että taaksepäin, ymmärrämme, että kirja - toisin kuin vaikkapa kuva - antaa lukijalleen ajan, jatkumon, johon sisältyy menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus. Sellainen ajan jatkumo voidaan toki antaa muillakin tavoin, mutta ei yhtä helposti.

Mutta kirjallisuus ei ole kirjoja. Kirjat ja kirjallisuus eivät ole suinkaan sama asia. Eivät ole ikinä olleet ja yhä vähemmän tulevat olemaan. Mitä se sitten on? Kirjallisuus ei ole kirjoja, jotka ovat materiaalisia ja näkyviä objekteja, vaan kirjallisuus on teoksia, jotka eivät ole fyysisiä eivätkä näkyviä. (Samoin voidaan sanoa, että filmit ovat materiaalisia, elokuvat eivät.) Nämä teokset voidaan lähettää ja vastaanottaa hyvin monissa erilaisissa muodoissa. Voimme ajatella teosta, jota ei ole olemassa missään muualla kuin muistissa eikä ole koskaan ollutkaan. Onko sellainen teos oikeaa kirjallisuutta? Voidaanhan ajatella, että julkistaminen, ts. teoksen sisällön jakaminen - tapahtuu se sitten missä muodossa tahansa - vasta tekee teoksesta kirjallisuutta. Kirjallisuus epäilemättä on osa julkisuutta, ja siis ilmenee myös ja enimmäkseen kirjojen muodossa. Mutta kirjat, samoin kuin vaikkapa pantomiimi, jolla teos siirretään kuulovammaiselle, ovat vain alkuperäisen teoksen kuvia, eräänlaisia simulaatioita, joiden kautta on mahdollista tavoittaa itse teos. Ne viittaavat teokseen, ne ovat eräässä mielessä vain metateoksia.Teos elää vuorovaikutuksessa tajuntojen kesken. Teos ON vuorovaikutusta.

Näen tietoverkot ja kirjallisuuden rinnasteisina ja avoimina systeemeinä, paitsi ihmisruumiin laajentumina myös ihmismielen kuvauksina. Ne vat molemmat tietoisuuksien verkkoja. Sekä kirjallisuuden lukija että tietoverkkojen käyttäjä siirtyvät uudelle todellisuuden vyöhykkeelle liikahtamatta minnekään tuolistaan. Kun avaan kirjan tapahtuu myös jonkinlainen transformaatio. Sekä tietoverkot että kirjallisuus ovat rinnasteisia, aina keskeneräisiä ja päättymättömän evoluution muovattavissa. Yhden kirjailijan tuotanto on vain silmukka maailmankirjallisuuden kudoksessa. Ja niin kuin tietoverkoissa, niin myös kirjallisuudessa suurin julkisuus vuorottelee äärimmäisen intiimisyyden kanssa.

Taideteos on eräänlainen henkilökohtaisen elämänkokemuksen tiiviste, siihen on uutettu sen ydinmehu. Siihen on kerrytetty yhden ihmisen tunne ja tieto, kokonainen maailmankuva hyvin pieneen tilaan, runoon, sävelmään, kuvaan. Taideteoksen hahmottuminen muistuttaa elävän organismin kasvua. Siinäkin esiintyy mutaatioita, adaptaatiota, luonnonvalintaa, itsesäätelyä ja emergenssiä, dynaamisuutta, järjestystä. Eloton muuttuu elolliseksi, merkityksetön merkitykselliseksi. Objektista tulee artefakti.

Kirjallisuus on eräs todellisuuden laji. Mutta se ei ole totaalista todellisuutta. Se ei ole itsenäinen maailmankaikkeus, sillä se kiinnittyy verisitein ja -suonin yhteiseen jaettuun todellisuuteemme. Kaikki aistiminen on vuorovaikutusta, kommunikaatiota maailman ja yksilön, sisäisen ja ulkoisen kesken. Havaitseminen, havainnointi, tarkkaavaisuus on kaiken taiteenkin tekemisen perusta. Mihin haluamme suunnata huomiomme ja tarkkaavaisuutemme, mitä valitsemme nähtäväksemme? Kirjoittaminen ja lukeminen ovat nekin valitsemista ja havaitsemisen maailman laajentamista.

Sisäinen monologi jatkuu varhaisimmasta lapsuudesta kuolinvuoteellemme, kenties sen toisellekin puolen. Ihmisen keskushermosto kutoo syys- ja seuraussuhteista, joina tajuamme tapahtumisen, koko ajan kertomusta ja draamaa, jopa unissamme. Siten me kirjoitamme omaa sieluamme.

3.

Kun sanon, että kirjallisuus on vuorovaikutusta, tarkoitan sitä monessa mielessä, myös sikäli, ettei yksikään kirja ole erillinen. Kaikki kirjat ja lauseet liittyvät yhteen salaperäisenä monimutkaisena arkkitehtuurina. Kirjat seurustelevat myös keskenään. Jokainen kirja on epäsuorasti yhteydessä jokaiseen toiseen kirjaan ajatusten haarautuvien polkujen puutarhassa, eikä suinkaan niin, että suomalaiset kirjat seurustelisivat vain suomalaisten kanssa. Siksi minun on vaikea uskoa mihinkään erityiseen kansalliseen taiteeseen tai kirjallisuuteen,. Eihän ole olemassa myöskään yhtäkään tieteenalaa, joka olisi nimenomaisesti kansallinen. Se on absurdi ja turhauttava ajatus. Katson, että kaikki kirjallisuus rakentaa samaa näkymätöntä katedraalia, joka ei koskaan valmistu. Ja kirjoittajan rakennusmateriaali on kieli, vain ja ainoastaan kieli.

Tohtori Umbra (kirjassani Umbra) on sanonut kieltä aistiksi. Siinä tapauksessa se olisi ihmisen nuorin aisti.Symbolit ovat kaiken inhimillisen ilmaisun ja kaiken taiteen perusta. Puheenkaan varhaisin funktio ei ole kommunikaatio vaan symbolisaatio, jota tarvitaan ajatuksen ilmaisemiseksi. Keskustelu voi syntyä vasta sen jälkeen kun symbolit ovat sisäistetty, kirjoituksesta puhumatakaan. Kieli on strategiaa, jonka avulla ajatus muodostetaan ja jonka kautta mielikuvat jaetaan. Mutta me tarvitsemme kieltä myös siksi, että ihmislaji on kykenemätön sen tyyppiseen telepatiaan kuin eräät eläinlajit, joiden kohdalla voidaan puhua ryhmäsielun olemassaolosta.

Kun puhutaan kirjallisuudesta, puhutaan mielikuvituksesta. Ja kun puhutaan mielikuvituksesta, puhutaan ajattelusta. Ja kun puhutaan ajattelusta, puhutaan myös moraalista. Se on väistämätöntä. Minä näen mielikuvituksen osana rationaalisuuttamme, en suinkaan irrationaalisuuttamme,. Näen sen moraalin perustana. Moraali alkaa mielikuvituksesta. Ns. äly on liian heiveröinen väline eettisten kysymysten käsittelyyn ja ratkomiseen.

Väitän, että kirjallisuudessa ei ole ollenkaan kysymys kirjallisuudesta. Mitä sillä tarkoitan? Tarkoitan, että aihepiirit, teemat, rakenteet jne. ovat kaikki epäolennaisuuksia. Ajattelen, että kirjallisuudessa on kysymys niiden valintojen kohtaamisesta, joita kukaan ei pääse pakoon. Suhteista, jotka elämässä vaativat enemmän tai vähemmän kiireellistä käsittelyä ja luonteensa ymmärtämistä - en uskalla enkä tahdo sanoa "ratkaisua".

Ensimmäiseksi tahdon mainita suhteen aikaan, joka on sama kuin suhde muutokseen, metamorfoosiin. Miten muutos vastaanotetaan, ymmärretään ja kestetään oman itsensä muuttumisen kautta, toisten, vanhempien ja nuorempien kautta, vastasyntyneen kautta, joka on jokaisen haavoittuvin ja samalla kasvukykyisin sisin. Toisena tarkoitan vieraan, toisen, ulkopuolisen kohtaamista, onpa kysymys toisista ihmisistä tai toisista eläinlajeista tai ympäristöistä, joissa elämme ja joita muutamme. Viittaan siihen välttämättömyyteen, että tajutaksemme olevamme todellisia on ensin tunnustettava toisten todellisuus. Oman ja vieraan kokemuksen yhteismitattomuus näyttää jotain oleellista todellisuuden luonteesta. Siinä missä ne lankeavat yhteen elää rakkauden arka mahdollisuus.

Sen kautta tulemme suhteeseen omaan ruumiiseemme, suhteeseen omaan ja toiseen sukupuoleen, jälleen toiseen omassa ja omaan toisessa, seksuaalisuuteen, jossa nautinto ja kärsimys, yhteys ja yksinäisyys leikkaavat, joka risteyttää animaalisen, yksilöllisen, sosiaalisen ja sakraalisen.

Vielä viittaan tahtoon ja sallittuun, siihen mitä kutsutaan omaksitunnoksi, hyvään ja pahaan, kysymykseen niiden olemassaolosta, niiden erosta ja erottamattomuudesta, kuilusta, joka repeytyy, varjosta joka nousee tekojen ja ajatusten väliin.

Puhumattakaan suhteesta äärettömään, siihen, mikä on käsityskyvyllemme käsittämätöntä, mistä emme edes tiedä, ettemme tiedä siitä mitään, suhteesta arvoitukseen, itse todellisuuteen, joka kenties tarvitsee toteutuakseen omaa katsettamme.

Ja vielä: ei voi ohittaa suhdetta kauneuteen, "hyvyyden nälkää", "heikkoutta kauneuden edessä" (Bellow).Eikä vihdoin suhdetta siihen, mitä kutsutaan "minäksi", omaksi itseksi. Vain sen kautta joudumme elämään nämä suhteet, eikä ole päivääkään, ettemme niitä kohtaisi. Kummallinen kehä: sillä minuutemme on juuri näissä suhteissa. Muuta minää ei ole, sillä olemme oma itsemme, OLEMME vain suhteessa niihin.

Ei ole ketään, ei mitään tiettyä tahoa, joka asettaisi eteemme nämä tehtävät ja vaatisi meitä kohtaamaan nämä suhteet. Kuitenkin ne ovat tavallaan imperatiiveja. Ne seuraavat ihmistä siksi, että hän on syntynyt juuri tällaiseen kosmokseen, jossa aika-avaruus ja aine ovat juuri niiden lainalaisuuksien sitomat kuin ne ovat.

4.

Ihminen elää inhimillisestä kanssakäymisestä. Kun hän menettää näkönsä tai kuulonsa tai pahimmassa tapauksessa kummatkin, vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa vääjäämättä vaikeutuu. Ihminen sulkeutuu itseensä aistien sammuessa, hänelle jää oma ruumis ja sen tuntemukset. Ne eivät hänelle riitä. Hänen on elääkseen löydettävä uusia väyliä ja kanssakäymisen tapoja.

Kirjallisuus on siitä poikkeava taidelaji, ettei sen vastaanottaminen ole sidottu tiettyyn aistipiiriin. Tämä johtuu kielen ominaislaadusta, symbolien luonteesta. Kirjallisuus kääntyy paitsi kieleltä toiselle myös aistipiiriltä toiselle.

Kirja voi olla liikettä tilassa, pantomiimia, sillä se voidaan tulkita viittomakielellä. Kirja voidaan ottaa vastaan kuulemalla, lukea braille-aakkosilla tai ymmärtää kämmenpohjaan annetuilla sormimerkeillä. Mutta paljon sisältöä tietysti katoaa eräissä näissä käännöksissä.

On kirjailijoita, jotka kirjoittavat pääasiallisesti visuaalisten tai muiden aistihavaintojen pohjalta, ja sellaisia, jotka kirjoittavat abstraktimmin. Mielikuvituksen suhde havaintoihin ja rationaalisuuteen on tavattoman kiinnostava. (On selvää, että havaitsemiseenkin liittyy mielikuvitusta.) Parhaat yhdistävät nämä kaikki alueet.

Elokuva näyttää sen mikä näkyy, valitun kohteen ja valitun näkökulman ja valitun keston, kirja kertoo näkökulmansa sanoin. Mutta jokaisella sanalla kuten jokaisella kuvallakin on ympärillään merkitysten pilvi.

Kirjoittaminen ja ajatteleminen ovat osaksi identtisiä. Mutta on salaperäistä, miksi kirjoittaja seuraa juuri tiettyä polkua eikä käänny toiselle, sillä ajatus haarautuu lakkaamatta. Jokainen lause voi saada jatkokseen satatuhatta erilaista lausetta. Jokainen kertomus on valittu sadantuhannen vielä kertomattoman joukosta. Miksi juuri se? Kirjoittajakaan ei tunne omia motiiveitaan, ne ovat syvällä saatavissa olevan tiedon juurien alla.

En välittäisi korostaa individualistisia arvoja kovin pitkälle.Minua kiinnostavat enemmän ihmisten samankaltaisuudet kuin eroavuudet. Ajatukset eivät ole omia. Kielikään ei ole oma. Minä havaitsen niin kuin lajilleni on tyypillistä ja ajattelen lajini kielellä lajini ajatuksia, joita kirjaan, ja yritän tehdä sen mahdollisimman selkeästi.

Ihmiskunnan kokema todellisuus ei ole koko todellisuus, siitä olen koko ajan tietoinen. Yhtä tietoinen olen olemassaolomme paradoksista: että aineeton on aineen, epätodellinen todellisen, irrationaalinen rationaalisen perusta. Minun silmissäni metafysiikka, moraalifilosofia ja runous yhdistyvät erottamattomasti.

Kiinnostavaa on se, mikä ihmisissä ja maailmassa on lainalaista, mikä liittää tajunnan todellisuuteen, sivilisaation luontoon, yksilön ihmiskuntaan, ihmisen koneeseen, eläimeen, jumaluuteen. Mitä enemmän lukee, sitä enemmän alkaa nähdä yhteyksiä, lainalaisuuksia, analogioita, kunnes vihdoin on näkevinään erillisten tiedonalueiden - estetiikan, etiikan, biologian, fysiikan - kietoutuvan jonkinlaiseksi Salomonin-solmuksi.

5.

Vuosisadan alun suomalaiset realistit kuten Juhani Aho ja Järnefelt pitivät credonaan lausetta: "Pitää kirjoittaa vain sitä mikä on totta." Vaikka en ole ns. realisti, mitä se sitten tarkoittaakin, minustakin se on erinomainen ohjenuora. Voisin allekirjoittaa saman lauseen, vaikka sen sisältö olisi hieman erilainen. Minä en ole realisti. Koululainen kysyi minulta: "Onko vaikeaa sekoittaa mahdoton ja mahdollinen?" Minä vastasin, ettei lainkaan. Sitähän ihmiset tekevät koko ajan, kirjailija ei ole poikkeus. Pitää kirjoittaa sitä, minkä kokee todeksi. Ja mahdottomuudessakin voi piillä totuus. Taide ei ole rationaalista, mutta eipä ole todellisuuskaan. Ei se taivu ihmisjärjen standardeihin ja mittoihin. Sitä mikä on totta, on usein mahdollista lähestyä ainoastaan fantasian tai fiktion avulla. Se totuus jota kaunokirjallisuus kuvaa ei ole yksityiskohdissa vaan suhteissa ja näkökulmassa. Ja sen takana on aina jotain henkilökohtaista ja läpikotaisin elettyä.

On selvää, että totuudella on jotain tekemistä, paljonkin tekemistä oikeudenmukaisuuden ja moraalin kanssa. Totuus, hyvyys ja kauneus on se kolmiyhteys, jonka arvo on nähty absoluuttiseksi. Itse uskon, että totuuden, hyvyyden ja kauneuden jano on polttava tarve, jota ei saa väheksyä. Kauneuden ja taiteen suhde on aina nähty intiimiksi, mutta onko taiteella tekemistä hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden kanssa? On, koska taide on mielikuvien todellistamista kuten kaikki tekomme. Siten taide ei voi katkaista siteitä moraaliin. Ajan nuoli ja tekojen peruuttamattomuus ovat sekä ihmisen omantunnon että hänen mielikuvituksensa tausta.

Kaikkein perustavimmille asioille ei tarvitse eikä edes voi löytää perusteluja. Vaikka puhun illusorisesta todellisuudesta, jotain varmaa on kuitenkin olemassa. Omatunto on tietoa, joka on kaikille yhteistä kuten monet kielet antavat ymmärtääkin. Se on lajityypillinen ominaisuus, jonka voi hylätä vain hylkäämällä koko ihmisyyden. Mielikuvitus on myös kykyä ymmärtää toisten tietoisuuksien todellisuus, vaihtoehtojen todellisuus, tekojemme seurausten todellisuus.

Olen kirjoittanut esseekokoelman, jonka nimi on Tribar. Se on käsite, jonka olen oppinut fyysikko Roger Penroselta. Tribar tarkoittaa objektia, jossa on mahdottomia liittymiä. Sitä ei oikeastaan voi olla olemassa, vaikka se voidaankin piirtää. Olen käyttänyt tätä käsitettä vapaamielisenä metaforana inhimillisen todellisuuden toisiinsa sopimattomista mutta silti välttämättömistä tasoista. Tribarin käsitteen avulla olen tahtonut selventää käsitystä, ettei ole kahta erillistä maailmaa: materiaalista ja mentaalista, faktuaalista ja fiktiivistä, objektiivista ja subjektiivista. Yhteensopimattomista maailmoista syntyy inhimillinen maailma. Fyysinen ja metafyysinen todellisuus ovat samaa taikaympyrää. Havaitseminen ja mielikuvitus ovat osa samaa prosessia.

Ei ole erikseen pään sisäistä subjektiivista ja pään ulkoista objektiivista maailmaa. Fiktio ja todellisuus elävät symbioosissa eikä niitä voi reväistä irti toisistaan. Ihmisen todellisuus, ihminen itsekin, rakentuu tavallaan mahdottomille liittymille, faktoille ja illuusioille. Tulkinta vaihtuu toiseen, elektrokemiallinen biologiseen, biologinen mentaaliseen, materia henkeen ja henki takaisin materiaan. Metamorfoosit ovat loputtomia.

Tribarin kysymykset keinoelämästä ja keinoälystä ovat yhteydessä paljon avarampiin ongelmakenttiin: Mitä elämä on? Mitä on ajattelu? Mitä on vaisto? Mikä on opittua ja mikä synnynnäistä? Tribar tutkii kuoleman ja elämän, luonnollisen ja keinotekoisen, opitun ja synnynnäisen, unen ja valveen rajankäyntiä, elämää kuolemassa ja kuolemaa elämässä, metafysiikkaa fysiikassa ja fysiikkaa metafysiikassa.

Tribarin yksi aihe on ihmisen häilyvä identiteetti. Mikä on "itse"? Kuinka monta ihmistä meissä oikeastaan on? Mikä pysyy samana ja mikä ei? Se samuus ei ole aineen pysyvyydessä, sillä koko se materia, jota luulemme olevamme, vaihtuu alinomaisesti. Onko ihminen sama kuin ruumiinsa? Onko tajunta sama kuin keskushermostomme?

Me toistamme omassa elämässämme kosmisia paradokseja. Aineeton on aineen, epätodellinen todellisen, irrationaalinen rationaalisen perusta. Ei ole ainoastaan niin, että emme tiedä vastauksia eräisiin kaikkein perustavimpiin kysymyksiin vaan emme edes voi tietää. Inhimillisellä tiedolla on rajansa. Vuonna 1968 joku kirjoitti Pariisissa talon seinään: "Katukivien alla on rantahiekkaa." Siitä tuli lastenkirjani Ihmisen vaatteissa motto. Siitä lähtien olen kirjoittanut näiden kahden kerroksen, katukivien ja rantahiekan dialogia. Tiedän, että keinotekoisen ja virallisen pinnan alla säilyy koskemattomana toinen, alkuperäinen elämä, joka on inhimillisenkin olemassaolon perusta. Mutta vasta viime vuosina olen alkanut ymmärtää: katukivet ja rantahiekka ovat samaa materiaalia, saman luonnon eri ilmaisuja.

Mikä ei olisi luontoa? Käsitys biologiasta ja elämän rajoista on muuttunut hyvin lyhyen ajan sisällä osaksi tekoälyn ja tekoelämän ansiosta. Ihminen itse siirtää noita rajoja, ja elämän määritelmä on liukuva. Luonnollinen ja keinotekoinen, alkuperäinen ja simulaatio, opittu ja peritty ovat käsitteitä, jotka häilyvät ja kokevat metamorfooseja.

Eloton kääntyy elolliseksi lukemattomin eri tavoin. Joitakin niistä alamme oppia hallitsemaan, mutta valitettavasti tunnemme yhä paremmin ne keinot, joilla elollinen vaihtuu elottomaksi.

Nuorena minuun teki vaikutuksen Harry Martinson, Aniaran kirjoittaja, joka oli sitä mieltä, että polkupyörä ja ompelukone olivat viimeiset hyödylliset keksinnöt. Nyt ajattelen, että mitä nopeammin teknologia etenee, mitä pikemmin se korjaa raskaan ja saastuttavan teollisuustuotannon virheet, sen parempi myös luonnolle. Ei ole mahdollista, että me pysähdymme siihen missä me olemme.

Ihmisen on osattava valita, siinä on hänen syvin inhimillisyytensä. Ei ole mahdotonta tehdä eroa yön ja päivän välillä, vaikka näemme myös sarastuksen ja hämärän. Sama koskee oikeaa ja väärää, pahaa ja hyvää.

Jos saisin sanoa yhden ainoan asian, mitä kirjallisuus on minulle opettanut, se on tämä: elämä ei ole yhdentekevää. Ei ole samantekevää, mitä ihminen tekee eikä miten hän sen tekee. Kirjallisuus taistelee välinpitämättömyyttä, penseyttä, yhtäkaikkistumista vastaan. Ihmisyksilö on hyvin lyhytaikainen ja pieni ilmiö, mutta se merkitys, jonka hän antaa ja jota hän kantaa, ei ole pieni. Ja se on läsnä kaikissa ihmisen valinnoissa, teoissa ja sanoissa, kaikkein jokapäiväisimmissäkin ja juuri niissä.

Leena Krohn


ニュース&特集記事の目次へ   ▲このページのトップへもどる