KIRJOJEN PUUTARHA
フィンランド文学情報サイト

Kuuntelen vieraita - vihreä synteesini

Karjalanpaistista kaksoiskonsonanttiinHiroko Suenobu

Pieni kivi, pieni kantaja

Mistä minä tulen, missä minä olen ja mihin minä olen matkalla? Olisin halunnut löytää vastauksen, mutta se on aina saavuttamattomissa. Se on vain etsittävissä, lähestyttävissä ja punottavissa, koska kaikki on illuusiota ajasta, tilasta ja paikasta. Ihminen on aikaan ja tilaan heitetty, ja näkee niiden hetkellisiä heijastuskuvia. Kaikki on suhteellista ja totuus subjektiivista. Jokainen näkee omin silmin, kuulee ja tanssii omin rytmin ja painotuksin. Ilmaisukeinoja ja lähestymistapoja on yhtä paljon kuin sielujamme. Jotkut saattavat ilmaista sisäisiä havaintojaan maalaamalla, jotkut laulamalla, jotkut tanssimalla ja jotkut kirjoittamalla. Minun mieleni kääntyy aina sanoihin. Ne ovat tuoneet parhaiten esiin nähtäväkseni sen, jonka minä koen olevan välttämätöntä.

Japanilainen psykiatri Tokuji Shimoyama (s. 1919) sanoo, että me olemme jaettujen unien pieniä kantajia, jotka uinuvat ilmiöiden virrassa. Kannamme maailmaa, joka muodostuu monien tapahtumien ja kohtaamisten kautta. Se voi tapahtua kaukana minusta. Se on ihmeellisen monisuuntaista. En tunne olevani yksin, kun käännän suomalaisia kirjoja japaniksi tai kirjoitan kehkeytyviä ajatuksiani kirjoituksiin; jälkisanoihin, luentopaperiin ja sähköavaruuteen. Tunnen vieläkin syvemmin pääseväni osalliseksi kosmiseen virtaan, kun saan palautteita ja vastakaikua kirjoittamastani. Vaikka sanani ovat pieniä kiviä, ne eivät katoa mitättömiin eivätkä jäljettömiin. Ne nostavat väreitä pintaan joillekuille, tietämättäni ja näkemättäni.

Maailma on aina matkalla, rakentuu monesta, vaihtelee ja liikkuu pysähtymättä monien tapahtumien mukaan. Me tunnistamme itsemme monien kautta. Minä alan oppia tuntemaan potentiaalisia maailmoja ja tutustumaan itseeni muita kääntämällä ja eritoten kuuntelemalla.

"Minä olen me" (Leena Krohn)

Vieras kieli on saanut minut ajattelemaan vielä sitäkin, kuinka olen olemassa. Ajattelen asiaa Japani-systeemillä ja lähestyn asiaa itämaisin perspektiivein. Japani on saanut sopimaan laozilaisen ja zhuangzilaisen taolaisuuden sekä buddhalaisuuden kautta aikojen. Jumalien ja buddhan synkreettinen yhdistelmä näkyy japanilaisissa ideologioissa, ajatusrakennelmissa, uskonnollisissa rituaaleissa ja festivaaleissa. Taolainen katsoo maailmankaikkeuden lähtevän kaaoksesta, nimeämättömästä tiestä, jonka ehdoilla kaikki olevaiset toimivat. Koko olemassaolo on eräänlainen avoin epävakaa systeemi, etenevä prosessi tai holoninen verkosto, joka pyrkii sopusointuun ja tasapainotilaan vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa.

Laozin kerrotaan tehneen muodonmuutoksia ja ottaneen valeasuja, jotta hän ymmärtäisi ja ohjaisi toisia. Hän himmensi valonsa tuhkalla ja lähestyi muita. Zenissä taas sanotaan, että totuus on subjektiivista ja siksi mitään asenteita ei ole pantu paremmuusjärjestykseen. Mielestäni maailma on predikatiivista prosessia. Se rakentuu monesta tulkinnasta, joita pääsemme lähestymään minuudettomuudella.

Olen ymmärtänyt, että kääntäminen on olemisen tapani. Kuuntelen vieraita -asenteeni on paljonkin sidoksissa Japanin ilmastoon, missä olen kasvanut. Ajattelen, että miljööllä on merkittävä vaikutus ajatuksen struktuurille. Vuodenaikamme ovat häikäisevän vaihtuvia, mutta niissä virtaa jakamattomana jatkeena syvää kosteutta. Kosteudesta syntyy varjo, jonka läpi me näemme valoa. Tai koskemme valoa paperisen liukuoven läpi. Tavoittelemme keskeneräisestä jäljestä kehkeytyvää kuvaa, kuten teeastian säröstä hetkellistä kauneutta, tai pelkistetyn maisemapuutarhan kivestä vuorta ja hiekasta vettä. Me näemme asioita epäsuoremmin; välien, tilojen ja vivahteiden kasaantumisten kautta.

Vieras kieli pukeutuu vieraaseen funktioon ja kieli on ajatusten ilmentymä. Pyrin tavoittamaan sitä ajatusta ja syvyyttä etäännyttämällä itseni subjektista. Kun luen ja käännän, temponi ja skaalani muuttuvat. Silmistäni tulee kaukoputki tai mikroskooppi. Kuvittelen olevani Hamletin pähkinänkuoressa. Maailmankaikkeus on tässä minussa, ja kaikki mitat palaavat tyhjyyteen. Tunnen lähestyvän sitä, joka on ollut kaukana minusta.

Suomen kielessä lause ei toteudu ilman, että sanat muuttuvat. Sanat ovat valmiita luopumaan nominatiiveistaan ja muuntuvaisia kuunnellakseen muita. Näen ihmeekseni suomen kielen käyttäytymismuodoissa analogiaa omaan olemisen tapaani. Se on kuin itseorganisoituvaa avaruutta. Yksikään sana ei jää yksin, se on aina suhteessa ja yhteydessä muihin, vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Resonanssi on kokonaisvaltainen ja yhteisöllinen. Se soi jokaisessa jäsenessä, ja etenee holistisesti kohti merkitystä. Kaikki tietävät olevansa alttiita muille informaatioille ja olevansa valmiita integroitumaan uuteen muotoon. Koko lause soi vielä sinfonisesti harmoniassa; monikkojen lehtevyydessä, loppusointujen fortissimossa, sanojen morfologisessa ilmeikkyydessä - ja painotus aina ensimmäisessä tavussa, sanassa ja lauseessa.

Suomen kielessä jokainen sana vastaa foneettisesti äännettä. Se, että sanat syntyvät suoraan äänestä kuin välttämättömyydestä, muistuttaa japanilaisen musiikin vanhinta muotoa, shomyota. Se on eräänlainen "hengityssinfonia" (Seigo Matsuoka) ja meditaatiota. Japanilaisen esoteerisen buddhalaisuuden lahkon Shingon koulukunnan perustaja munkki Kukai (774-835) ajattelee, että maailmankaikkeus on musiikkia, joka resonoi maassa, vedessä, tulessa, tuulessa ja taivaassa. Myötävärähtely ulottuu puihin, lehtiin ja vuoriin sekä muuttuu ääneksi ja lävistää kehon sanoiksi. Totuutta täytyy kuunnella, koska se tulee äänestä.

Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Se ei ole pelkkää kokoontumista, vaan laajenevaa toimintaa ja harmonista sinfoniaa, kuten norjalaisen taidemaalarin Edvard Munchin (1863-1944) kuvasarja, friisi. Hänen Huutonsa, Vampyyrinsa, Madonnansa tai Melankoliansa eivät ole yksittäisteoksia, vaan kuuluvat laajempaan Elämän friisiin ja soittavat rakkautta, pelkoa, kuolemaa ja melankoliaa; elämää.

Alkuperä ja variaatiot

Suomen kieli pystyy taipumaan sijoissaan. Se voi muuttua tarvittaessa miksi tahansa nimiksi, silti se aina tietää alkuperänsä; mistä se on tullut ja mihin palaa. Koko lause toteutuu polyfonisesti ja yhteensopivasti sanojen variaatioineen.

Jokainen etsii ilmaisukeinoja, jotta hän voisi esittää oman tulkintansa maailmasta. Espanjalainen taidemaalari Pablo Picasso (1881-1973) kokeili herkeämättä muotoja ja tyylejä sinisestä kaudesta vaaleanpunaisen, kubismin, klassismin kautta surrealismiin. Hän etsiskeli ilmaisun autonomiaa kollaasein, veistoksin tai assemblaasein. Hän pyrki hakemaan uusia sommitelmia ja muotokieliä elämänsä loppuun asti, jotta hän tavoittaisi sitä, joka aina jää selittämättä ja joka johtaa hänet eteenpäin.

Japanilainen taidemaalari ja -graafikko Masuo Ikeda (1934-1997) kykeni ylittämään ja haastamaan rajojaan läpi elämänsä. Hän esitti vaihtelevaa todellisuutta kuvanveistäjänä, keraamikkona, kirjailijana ja elokuvaohjaajana symbolismin, pop-taiteen, kollaasien tai abstraktiekspressionismin kautta. Hän päätyi buddhalaiseen tiehen; prajnan tyhjyyden viisauteen ja intuitiiviseen oivallukseen.

Molemmat taiteilijat ovat saavuttaneet eräänlaisen koherenssin dynaamisten variaatioidensa kautta. He tekivät metamorfooseja tarpeistaan ja keskustelivat ympäröivien tekijöiden kanssa, silti ylläpitäen uskonsa omanaan missä tyyleissä tahansa, missä muodoissa tahansa.

Kaikilla on jotakin parempaa ja enemmän kuin Picassolla tai Matissella (Yozo Hamaguchi) tai Ikedalla, jos me emme ole välinpitämättömiä muita tuntemattomia kohtaan. Näin ihmeellisen unen. Olin ikkunattomassa pienessä huoneessa, mutta jostakin syystä tiesin, että kohta tulee vieraita. Jostakin ilmestyi kämmenenkokoinen pieni ruutu. Avasin sen ja siitä alkoi virrata valo. Huone täyttyi ylitsevuotavasta valosta ja minä odotin vieraan tulevan piakkoin. On paljon asioita, jotka jäävät tietämättä, kertomatta ja näkemättä. Haluan olla koko ajan tietoinen siitä, että minä en tiedä mitään. Luon kuoria joka kohtaamisessa ja vuoropuhelussa, jotta minusta tulisi yhä vihreämpi.

Minä olen kuin heiluri, joka liikkuu väliin ripeämmin väliin hitaammin pituutensa ja painovoiman takia. Heiluri heiluu ja muuttuu ilmiöiden virrassa, mutta hiljenee kohti muuttumatonta ja pysyvää. Se ei tarkoita asioiden kuolemista, vaan sitä, että minä voin kertoa erilaisia tarinoita lähestyen kauimpana olevaa välttämätöntäni.

Jaettuja jumalia

Tunnistan yhtäläisyyttä monissa suomalaisen ja japanilaisen olemisen tavoissa. Miksi japanilaisia viehättää Tove Janssonin Muumien epämääräinen oleminen ja suomalaisia japanilaisen animaatioelokuvaohjaaja Hayao Miyazakin hahmoina tunnettujen Totoroiden henkien inkarnaatio? Vaikka Suomi kuuluu maantieteellisesti Eurooppaan, näyttäisi se kuuluvan ontologisesti samaan vyöhykkeeseen kuin Japani. Japanilaiset uskovat jumalien olevan kaikissa asioissa; sadepisaroissa, myrskyssä tai puiden huminassa. Suomalaiset näkevät kaikkialla tonttujen tai haltioiden käsialaa; saunassa, metsässä tai järvessä.

Maailmansynty-myyttimme, Kalevalanne ja Kojikimme (712), maailmankaikkeus alkaa muodottomasta massasta. Kalevalassa maailma syntyi sotkan munasta, jonka sisällä uhkuu salaperäistä ja potentiaalista energiaa, Kojikissa maa ja taivas jakautuvat kaaoksessa.

Kalevalaa voi verrata myös Japanin vanhimpaan runoantologiaan Manyoshuun, jonka tuhansia tankarunoja on koottu 600- ja 700-luvuilla. Sekä Lönnrot että Manyoshun toimittaja Otomo no Yakamochi (n. 718-785) editoivat runoja yhteensopivaksi kokonaisuudeksi, missä eepokset eroavat esimerkiksi Iliaasta ja Odysseiasta. Ne koostuvat useammalta laulajalta ja runoilijalta kerätystä materiaalista. Manyoshun laulajat ovat taustoiltaan kirjavia, keisarista alhaiseen, jopa tuntemattomaan, mutta he esiintyvät siinä sulassa sovussa rinnakkain. Lopullinen kuva ei johdu suvusta tai säädystä, vaan sanat vain predikatiivisesti punoutuvat toisiinsa ja verkostoituvat holonisesti. Ei kukaan ole valta-asemassa eikä omista toista. Manyoshua seuraavan runoantologian Kokinshun (905) on toteuttanut keisari, joka uskoi sanojen voivan vaikuttaa. Kalevalassakin sankarit suorittivat tekonsa sanojen maagisella voimalla.

Kohti vihreyttä

"Yksi halaa kahta muuta, kaksi avaavat uutta yhtä", sanoo japanilainen filosofi Baien Miura (1723-1789), jonka ontologisen pohdinnan tapaan tunnen olevani kehittyvä, avautuva ja jotakin aina luomassa. Tietoni ei ole lopullista. Se pyrkii hakemaan uutta tietoa, uutta vihreää. Minua ohjaa se, mikä löytyy vieraissa tai tulee jäämään arvoitukseksi. Elämäni on valon ja veden fotosynteesiä ja evoluutiota. Minä tulen olemaan vuorovaikutuksessa ja "vivahdusta" (Goethe). Se on vihreää synteesiä, dynaamista orgaanista toimintaa ja kokonaisvaltaista prosessia.

Pidän suomen kielestä, sen sisäisestä dynamiikasta. Mieleni kääntyy varsinkin heikkoon asteeseen, joka syleilee lujaa tahtoa. Se lähtee hauraasta käsin ja laajenee vahvaan. Informaatio saapuu aina ensin hauraaseen kärkeen, kuten taiteilija on joskus historiansa edellä. Neuroni välittää sähköisen tiedon haaroille, lehtisuoni veden ja ravinnon koko puuhun.

Japanilainen taidegraafikko Yozo Hamaguchi (1909-2000) on kehittänyt värimezzotinta-menetelmän. Hänen grafiikkansa aihepiirin keskiössä on pieniä, rakastettavia, tavallisia esineitä; perhosia, saksanpähkinöitä, artisokkia, kirsikoita, vesimeloneja, sitruunoita ja lankakeriä. Maan ja taivaan pienet huokuvat ja uinuvat pimeydessä. Ne alkavat sametinmustasta ja ovat läsnä, jotta voisimme nähdä valon. Ilman pieniä ei tiedetä, että valo on olemassa. Pienet välittävät suurta ja kirkasta.

Pöydälläni on päivänsinen muhkuraisia mustia siemeniä. Olen näkevinäni niissä timanteissa elämän kuvioita; spiraalimaisia nuppuja, herttamaisia lehteviä, kietoutuvia kärhiä ja aukenevia teriöitä. Ne soittavat vihreyttä.

Kirjallisuutta

  • Krohn, Leena (2006): Mehiläispaviljonki. Kertomus parvesta.
  • Hamaguchi, Yozo (2002): Pari to watashi. (Pariisi ja minä)
  • Matsuoka, Seigo (2005): Kukai no yume. (Munkki Kukain unelma)
  • von Goethe, Johann Wolfgang (2001): Shikisairon. (Värioppi)

Vehkanen, Marjut toim. (2009): Karjalanpaistista kaksoiskonsonanttiin - Suomen kielen ja kulttuurin vaikuttajat maailmalla. s. 206-210


気まぐれエッセーの目次へ   ▲このページのトップへもどる